Ennen asianajajaksi siirtymistä työskentelin henkilövahinkoasian neuvottelukunnan pääsihteerinä. Tässä työssä perehdyin tuhansiin henkilövahinkoja koskeviin korvausratkaisuihin. Tässä työssä vaivaamaan pysyvästä haitasta maksettavien korvausten riittämättömyys. Sille pitäisi tehdä jotain.
Hesarin jutussa Väärin diagnosoitu esitettiin, että pieni joukko lääkäreitä on tehnyt kyseenalaisia aivovammadiagnooseja, joiden perusteella heidän kanssaan yhteistyötä tehnyt lakimies on nostanut kanteita vakuutusyhtiöitä vastaan. Juttu antoi mielestäni hieman väärän kuvan asiantuntijoiden roolista ja merkityksestä oikeudenkäynneissä. Väärästä asiantuntija-arviosta ei ole todellisuudessa muuta kuin haittaa.
Kysyin taannoin: tiedätkö sinä mitä tehdä, kun toimittaja laittaa mikrofonin nenäsi eteen ja alkaa esittää pahoja kysymyksiä? Mediajulkisuus on monelle juristille kova paikka ja juuri sen takia sitä harjoiteltiin AlmaTalentin seminaarissa. Täältä pääset kurkkaamaan, mitä siellä oikein tapahtui.
Tätä viikkoa on värittänyt kaksi erottamispäätöstä. Heikki Lampela erotettiin Asianajajaliitosta ja Matti Nissinen irtisanottiin valtakunnansyyttäjän virasta. Oikeudenhoitoon osallistuvia molemmat, vaikkakin kaksi hyvin erilaista juristia. Kumpikaan päätös ei ole vielä lainvoimainen, mutta ajatuksia ne herättävät.
Minut pyydettiin mukaan vuoden 2018 Asianajajapäivien some-paneeliin. En valitettavasti voinut vastaanottaa kutsua, koska olen matkoilla. Lupasin kuitenkin osallistua tähän some-keskusteluun – somen välityksellä.
Tuomioistuimet ja toimistot ovat hiljenneet. Hento lumipeite valaisee maisemaa. Loputon joululaulujen soittolista pyörii taustalla. Seuraavaksi olisi vuorossa lohen graavaaminen. Kinkun taidan paistaa huomenna. Laatikot otin valmiina. Lasten lahjat paketoin perinteisesti aattoyönä.
Olimme ajamassa tänään kotiin jalkapalloharkoista, kun poikani yllätti minut tällä kysymyksellä. Kysymys ei kiinnosta pelkästään lapsia, vaan tätä kysytään minulta varsin usein, jos ammattini tulee puheeksi jonkun uuden ihmisen kanssa. Vastaus on itse asiassa helppo.
Suomi on hyvä maa monella tapaa. Suomi on myös hyvä maa olla asianajaja. Ihan täydellistä kaikki ei vielä ole, mutta eiköhän nekin asiat hoidu seuraavan 100 vuoden kuluessa – tai kenties jo vuoteen 2025 mennessä.
Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen oli keskiviikkona korkeimmassa oikeudessa syytteessä virkavelvollisuuden rikkomisesta. Syyte juontaa juurensa syyttäjävirastojen tekemiin koulutushankintoihin. Hankinnat tehtiin Nissisen veljen osaksi omistamalta yhtiöltä ja Nissinen oli päättämässä hankinnoista. Nissinen myöntää tapahtuneen, mutta sanoo sitä vahingoksi. Korkeimmassa oikeudessa oli siten enää kyse siitä, onko kyseessä tahallinen vai tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen. Aiheen ympärillä on kuohunut, mutta mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Minulla on yksinkertainen sääntö koulutustehtävien osalta: ole mukana vain sellaisissa koulutuksissa, joihin haluaisit itsekin osallistua. Marraskuun lopussa on luvassa yksi tällainen koulutus, Alma Talentin järjestämä Moderni oikeudenkäyntikirjelmä.
Kenelle tulisi mieleen tilata kotiinsa sähkömies kytkentöjä tekemään ja sähkömiehen lähdettyä tehdä kytkennät uudestaan? Tuskin kenellekään. Sote-ministerit näyttävät kuitenkin ajattelevan, että itsenäisen Suomen historian suurinta uudistusta koskevat lakipykälät voidaan kirjoittaa uusiksi sen jälkeen, kun ministeriön juristit ovat lähteneet kotiin.
Markkinataloudessa tuotteen tai palvelun kysyntä ja tarjonta hakeutuvat tasapainoon. Jos kysyntä ylittää tarjonnan, tuottaja joko lisää tuotantoa tai korottaa hintoja kunnes tasapaino on saavutettu. Mutta mitä tehdä, jos tarjottu palvelu on ilmaista ja sitä ei riitä kaikille? Tämän ongelman edessä ovat opiskelijavalintoja tekevät suomalaiset korkeakoulut. Valintakoeuudistus puhuttaa, mutta keskustelu saisi olla kunnianhimoisempaa. Millainen olisi täydellinen opiskelijavalinta?
Viikonloppumatkalla Berliinissä. Viime vuosisadan kipukohdat ovat niin lähellä ja niin konkreettisesti läsnä. Keskellä ihmisten arkea.
Read More
Aamun Hesari uutisoi, että palkansaajajärjestöt SAK, Akava ja STTK ovat tuohtuneet hallituksen liikesalaisuuksia koskevasta lakiesityksestä. Järjestöjen mukaan laki estäisi työntekijää kertomasta keskeisiä tietoja liiton juristille riitatilanteissa. Järjestöjen tuohtumuksen aiheellisuutta on vaikea arvioida, koska tuohtumuksen aiheuttamaa lakiesitystä ei ole vielä olemassakaan eikä lehtijutussakaan asiaa taustoiteta. Suhtaudun uutiseen kuitenkin hyvin skeptisesti. Lue miksi.
Oikeudenkäyntiin on rakennettu vahva kilpailullinen asetelma. Asianosaiset ovat toistensa vastapuolia, kilpailijoita. Panokset ovat kovat. Joku ”voittaa” ja joku ”häviää”. Asetelma on niin ilmeinen, että jopa lakitekstissä puhutaan mielipiteen voittamisesta tai asian häviämisestä. Myös useimmat meistä oikeudenkäyntiasianajajista ovat kilpailuhenkistä porukkaa. Mutta pitääkö joko juttu voittaa?
Miten reagoit, kun joku toimii vastoin odotuksiasi – moitit häntä? Tekee jotain ikävää – annat samalla mitalla takaisin? Tai suorastaan loukkaa sinua – kostat? Nämä ovat inhimillisiä reaktioita, jotka voivat helpottaa oloa hetkeksi, mutta johtavat pitkällä tähtäimellä onnettomaan elämään.
”Takanamme on viisisataa vuotta Gutenbergin galaksia, jossa painettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Nyt seisomme visuaalisen vuosisadan kynnyksellä ja vanha Gutenbergin galaksi horjuu jalkojemme alla.” Janne Gallen-Kallela-Sirén ennusti jo tammikuussa 2011. Tähänhän pitää alkaa varautua.
Hesari julkaisi maanantaina jutun siitä, miten eduskunta on aloittanut vierailijatietojen tuhoamisen päivittäin sen jälkeen kun korkein hallinto-oikeus päätti, että vierailijarekisteri on julkinen asiakirja. Asiasta nousi pienehkö Twitter-myrsky, johon huomasin itsekin osallistuneeni.
Luin äskettäin Hesarista, miten liikenneministeri Berner kertoo vakaasti uskovansa siihen, että VR:n pilkkominen ja henkilöliikenteen avaaminen kilpailulle on hyvä asia niin valtion kuin matkustajienkin kannalta. Asiasta on teetetty neljä konsulttiselvitystä. Konsulttien arviot jakautuvat 2–2. Mitä?
Read More
Olen varsin usein omia palveluita markkinoidessani törmännyt käsitykseen, että tarjoamani palvelun eli asianajon arvoa vähentää se, että teen työtäni maksua vastaan. Puhutaan ”rahastuksesta”. Mitä se on? Ja onko asianajo ”rahastusta”?
Read More
YLE on uutisoinut tällä viikolla näyttävästi kokemattomien tuomareiden mahdollisesti aiheuttamasta oikeusturvavaarasta yhden käräjäoikeuden äänestysratkaisun perusteella. Oikeusturvan tasosta on aina syytä kantaa huolta, mutta tuomarin kokemus ei ole mikään erityinen oikeusturvan tae vaikka sillä on toki oma arvonsa.
Tuomariliitto ehdotti keskiviikkona oikeusministeri Häkkäselle, että oikeusministeriö perustaisi työryhmän selvittämään keinoja oikeudenkäyntikulujen alentamiseksi. Taustalla on tuomarien huoli siitä, että oikeudenkäyntikulut estävät taloudellisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta hakemasta oikeutta tuomioistuimesta. Huoli on aiheellinen, mutta ongelman syy ei ole korkeat asianajopalkkiot vaan oikeudenkäyntimenettelyä koskevat sääntömme.
Oikeusavun ja erityisesti turvapaikanhakijoiden saaman oikeusavun laatu on puhuttanut. Hesarin taannoisessa jutussa kerrottiin aiheesta karmivia esimerkkejä. Mistä on kyse ja voisiko sille tehdä jotain?
Kun lapsilla loppuvat sanat, käyttöön otetaan nyrkit. Inhimillinen tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi on niin vahva, että kun se ei onnistu, sen aiheuttamaa turhautumista puretaan usein vahingollisin keinoin. Aikuisilla nyrkkiväkivallan sijaan turhautuminen purkautuu usein ”vihapuheena”. Roomalaisilla oli tällaiselle argumentaatiolle oma nimikin. Ad hominem. Usein sen kohteena ovat asiantuntijat. Mutta miksi?
Näin aamun Hesarissa mielenkiintoisen jutun, jossa käsiteltiin isovanhempien mahdollisuutta tavata lastenlastaan tilanteissa, joissa välit ovat syystä toisesta katkenneet. Isovanhempien tapaamisoikeutta pohditaan parhaillaan lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lain uudistamista valmistelevassa työryhmässä.
Valtiokonttorin ylilääkäri Janne Leinonen väitti viime viikolla A-Studiossa, että Validiassa on asetettu satoja virheellisiä aivovammadiagnooseja. Väite on herättänyt suurta huomiota ja jopa järkytystä. Mielestäni Leinosen väite on paljon vähemmän dramaattinen kuin miltä se kuulostaa. Se kertoo paljon enemmän väitteen esittäjän omista arvoista ja asenteista kuin Validian lääkäreiden ammattitaidosta.
Olin mukana historian ensimmäisessä Asianajajaliittopäivässä. Paikalla oli noin 100 liiton eri luottamustehtävissä työskentelevää asianajajaa. Päivän teema: oikeuspolitiikka ja oikeuspoliittinen vaikuttaminen.
Liiton puheenjohtaja Jarkko Ruohola toi Yhdysvalloista idean järjestää Asianasjajaliiton luottamustehtävissä toimiville oman tapaamisen. Idea on mielestäni erinomainen, sillä liiton luottamustehtävissä toimii useita kollegoita, jotka eivät kuitenkaan kohtaa toisiaan näitä luottamustehtäviä hoitaessaan. Uusien ideoiden ja yhteistyön edistämisen näkökulmasta satunnaiset kohtaamiset ovat tärkeitä.
Päivän ehdottomasti parhain anti oli Taru Tujusen luento asiantuntijavaikuttamisesta. Tujusen luennon opetus oli se, että nykymaailmassa jokainen voi olla viestijä. Se tarkoittaa, että vaikuttamista ei kannata kohdistaa enää yksinomaan päättäjiin. Myös some-kansan tuki on usein tarpeellista tavoitteen saavuttamisen kannalta.
Uudessa maailmassa muillakin kuin eliitillä on mahdollisuus saada sanansa kuuluviin. Tämä uusi järjestys aiheuttaa epävarmuutta ja kaaosta. Vanhat auktoriteetit menettävät asemansa, jos ne eivät ymmärrä muutosta. Ihmisten luottamus on ansaittava uudelleen osallistumalla keskusteluun siellä, missä ihmiset ovat. Netissä ja ennen kaikkea somessa. Kissavideoiden jakamisen lisäksi siellä tapahtuu vakavasti otettavaa mielipidevaikuttamista.
Yleisö kuunteli päivän oppeja tarkkaavaisesti.
Tämä havainto on tärkeä myös yksittäisten asianajajien (ja muiden asiantuntijoiden) kannalta. Aiemmin asiantuntijuus on ollut jotain sellaista, joka perustuu toisien asiantuntijoiden antamaan tunnustukseen. Some-maailmassa asiantuntijuus ansaitaan suoraan ihmisiltä.
Tulevaisuuden asianajajan on syytä olla läsnä sosiaalisessa mediassa myös ammattinsa puolesta. Tämä on asiakaspalveluammatti ja meidän on oltava siellä, missä asiakkaatkin ovat.
Hermostunut nuori lakimies aloittaa perheriidan osapuolen vastakuulustelun. Hän esittää kysymyksensä värisevällä äänellä. Tavoitteena on horjuttaa kertomuksen uskottavuutta, mutta toisin käy. Todistaja on yhtä vakuuttava kuin ennenkin. ”Annahan minä näytän”, kouluttaja puuttuu tilanteeseen. Hetkeä myöhemmin aiemmin niin vakuuttava kertomus on riekaleina.
Sunnuntain Hesarissa oli juttu lukiouudistuksesta, jossa haastateltiin lukiolaisia. Yksi peräänkuulutti lisää valinnaisuutta, koska nykymallisessa tutkinnossa hän joutuu opiskelemaan psykologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Näistä ei kuulemma ole hänelle mitään hyötyä, koska hän aikoo lakimieheksi.
Väärin. Väärin. Väärin.
Tätä oikeudenkäyntien vuotta hallitsi etenkin loppuvuodesta Aarnion jättiläisoikeudenkäynti. Alkuvuonna puhutti Auerin murhajutussa annettu (ja vihdoin lainvoimaksesi jäänyt) tuomio. Oikeuspolitiikkaa sävyttivät tuomioistuinlaitokseen kohdistuvat säästöpaineet ja etenkin käräjäoikeusverkoston harventaminen. Oikeustieteen puolella puhuttivat ja kuohittivat erilaiset perustuslakitulkinnat ja perustuslakiasiantuntijat. Mutta mikä oli vuoden tärkein oikeusuutinen?
Oikeusministeriössä on käynnissä tärkeä uudistushanke, johon ei liity yhdenkään uuden lain säätämistä. Kyse on oikeudenkäynnin sähköistämisestä. Onnistuessaan se merkitsee suurinta muutosta tuomareiden ja asianajajien työtavoissa sitten kirjoituskoneen keksimisen.
