Helsingin sanomat julkaisi viime sunnuntaina perusteellisen selvityksen koko Suomen valtuutettujen ja varavaltuutettujen rikoksista. Tämän jälkeen puolueet ensin puolustautuivat, ettei rikostaustoja pystytä selvittämään. Toimittaja Pietiläinen kommentoi, että rikostaustaotteella asia voitaisiin selvittää. Huipennukseksi oikeusministeri Häkkänen ilmoitti Hesarille käynnistävänsä selvityksen rikostiedon saamiseksi äänestäjille. Haiskahtaa moraalipaniikilta.

En missään tapauksessa puolustele rikollisuutta tai vähättele äänestäjän kuluttajansuojaa. Totta kai rikoksentekijän on kannettava vastuu teoistaan ja totta kai äänestäjän pitäisi voida tehdä informoituja päätöksiä.

Mutta…

Rikollisuus on yleinen ilmiö

Valtuutettuina on myös rikoksesta tuomittuja, koska he ovat tavallisia ihmisiä. On selvää, että kuntalaisten valitsemat valtuutetut ovat tehneet samoja asioita kuin muutkin kuntalaiset.

Suomessa tehdään vuosittain noin puoli miljoonaa rikosta. Yhdellä tekijällä voi  olla kontollaan monta tekoa. Silti jokainen aikuinen tuntee useampia rikoksesta tuomittuja. Ja jokainen 15 vuotta täyttänyt on myös itse johonkin rikokseen syyllistynyt (veikkaan kovaa ylinopeutta eli liikenneturvallisuuden vaarantamista), mutta ei ole jäänyt kiinni.

Se että valtuutetuista ja varavaltuutetuista noin 2 % on saanut lainvoimaisen rangaistuksen viimeisen viiden vuoden kuluessa, ei ole mielestäni mitenkään erityisen paljon.

Mutta pitäisikö äänestäjiä varoittaa näistä ”rikollisista”?

Valtion ei pidä sekaantua vaalikampanjointiin

Nähdäkseni vapaiden demokraattisten vaalien ideaan kuuluu se, että lailla säädetään vaalikelpoisuudesta ja muu harkinta jätetään ehdokasasettelun tekeville puolueille ja ennen kaikkea äänestäjille. Yhteiskunnan ei pidä tehdä poliittista lyömäasetta henkilön rikostaustasta (tai mistään muustakaan rekisteröidystä asiasta).

Rikoksesta on säädetty laissa tietty rangaistus ja se on tekijän kärsittävä. Mitään ylimääräisiä julkisia ”häpeärangaistuksia” ei meidän järjestelmään kuulu. Rikoksen tekijällä on oikeus palata normaaliin elämään, kansalaiseksi muiden joukkoon. Ajatus siitä, että valtio paljastaisi ehdokkaiden rikostaustan, haiskahtaa ikävästi kielletyltä kaksoisrangaistukselta.

Ehdokkaiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta myös piilorikollisuus muodostuu ongelmaksi. Kun käytännössä kaikki ihmiset ovat johonkin rikokseen syyllistyneet  – suurin osa ei vain ole jäänyt kiinni – onko siis oikein raportoida vain tuomituista?

Äänestyspäätökseen ei tarvita rikosrekisteriä

Mutta niistä äänestäjistä? Ilmeinen vastaväite on tietysti se, että ”Äänestäjän pitäisi voida luottaa siihen, että hän luottamushenkilöiden taustat ovat kunnossa – tai ainakin rikoksista on hänelle kerrottu.”

Olen itse toiminut valtuutettuna nyt muutaman kuukauden. Tämän rajallisen kokemuksen perusteella sanoisin, että hyvä valtuutettu on mielestäni empaattinen, utelias, ahkera, yhteistyökykyinen, nöyrä, eettinen ja lojaali.

Nämä ovat ominaisuuksia, joita äänestäjä voi hänessä punnita näkemättä rikosrekisteriä.