comment 0

Anneli Auer ja tuomitsemisen opetukset

Vaasan hovioikeuden tuomio Anneli Auerin tapauksessa menee suoraan suomalaiseen oikeushistoriaan – paitsi tietysti jos korkein oikeus ottaa asian käsiteltäväkseen. Luin tuomion tuoreeltaan ja siitä riittää paljonkin kommentoitavaa. Aloitan ilmeisimmästä havainnosta: tuomitseminen on kovin sattumanvaraista ja perin inhimillistä toimintaa. Näistä jälkimmäinen selittää edellisen.

Sattuma määrää

Kun asiaa oikein ajattelee, oikeusturvastaan kiinnostunutta kansalaista alkaa epäilemättä ahdistaa. Auer tuomittiin ensin Satakunnan käräjäoikeudessa äänin 2-1, vapautettiin Vaasan hovioikeudessa äänin 3-0, tuomittiin Satakunnan käräjäoikeudessa uudelleen äänin 2-1 ja vapautettiin Vaasan hovioikeudessa uudelleen äänin 2-1. Auerin olisi tuominnut syytteen mukaisesti yhteensä 5 tuomaria 12:sta.

Jos ajatellaan, että käräjäoikeuden tuomarit olisivat voineet olla myös hovioikeuden tuomareita, se tarkoittaa, että samoista tuomareista olisi ollut mahdollista muodostaa sellaisetkin kokoonpanot, jotka olisivat tuominneet Auerin syylliseksi  käräjäoikeudessa 2–1 ja hovioikeudessa 3–0. Toisaalta asiassa oltaisiin voitu koota myös sellaiset kokoonpanot, jossa syytteet Aueria kohtaan olisi yksimielisesti hylätty sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.

Sattumalla – sillä kuka jutun ratkaisijaksi valitaan – on huomattavan iso merkitys jutun lopputuloksen kannalta. Vaikka henkilö tuomittaisiin, se ei tarkoita sitä, etteikö samasta tuomioistuimestakin olisi voitu muodostaa myös sellainen kokoonpano, joka olisi hylännyt syytteen.

Koska tuomitseminen on arvioimista

Selvät tapaukset epäilemättä ratkaistaan johdonmukaisesti. Ongelmallisia on ne jutut, joissa rikoksesta epäilty kiistää tehneensä rikosta ja mitään yksiselitteistä näyttöä hänen syyllisyydestään taikka syyttömyydestään ei voida esittää.

Tuomitsemiskynnys rikosasioissa on tarkoitettu korkeaksi. Asia ilmaistaan usein siten, ettei epäillyn syyllisyydestä saa jäädä varteenotettavaa epäilystä. Periaatteessa kaikki on selvää.

Varteenotetta on kuitenkin määre, joka jää merkitykseltään avoimeksi. Se kuinka vahvaa näyttöä syyllisyydestä on oltava, jää avoimeksi ja yksinomaan tuomarin subjektiivisen harkinnan varaan. Yksi tuomari saattaa pitää hyvinkin vähäistä epävarmuutta “varteenotettavana” kun taas toinen saattaa edellyttää jo merkittävää epävarmuutta, ennen kuin pitää epäilyä “varteenotettava”.

Järkevän epäilyksen kvantitatiivista tulkintaa on tutkittu oikeuspsykologiassa varsin runsaasti. Tutkimustulokset ovat vaihdelleet, mutta jonkinlaisena ”vakionäkemyksenä” usein esitetään, että ”ei järkevää epäilystä” tarkoittaisi noin 90 %:n subjektiivista todennäköisyyttä epäillyn syyllisyydestä.

Saattaa kuulostaan korkealta varmuudelta, mutta onko se? Jos otetaan sata sellaista rikosta, jossa epäilty kiistää tehneensä rikosta ja esitetyn näytön perusteella syyllisyyden todennäköisyys jokaisessa jutussa on  90 %, joka kymmenes tuomittu onkin syytön!

Tilannetta ei helpota se, että kyse on nimenomaan subjektiivisesta vakuuttuneisuudesta. Millään keinoin ei pystytä laskemaan, sitä mikä henkilön syyllisyyden tilastollinen todennäköisyys on esitetyn näytön valossa. Vielä epävarmemmaksi lopputulos muuttuu, jos tuomari ei huomaa rajoittaa harkintaansa näytön riittävyyden arviointiin, vaan ryhtyy pohtimaan mitä oikein on tapahtunut.

Vaasan hovioikeus varoittaa tästä selväsanaisesti tuomiossaan:

331.…Vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen poissulkeminen edellyttäisi, että avoimiksi jääviin kysymyksiin annettaisiin syytetyn vahingoksi vastauksia, jotka perustuisivat ratkaisevasti Anneli Auerin peruuttamiin esitutkintalausumiin ja myös liiaksi tuomarin omaan vakuuttuneisuuteen siitä, mitä asiassa on hänen näkemyksensä mukaan ”oikeasti” tapahtunut. Tämä ei ole sallittua. Näin ollen syytteen tueksi esitetty näyttö ei riitä siihen, että Anneli Auerin katsottaisiin surmanneen Jukka Lahden syytteen teonkuvausten mukaisesti ja että hänet tuomittaisiin tästä rikoksesta rangaistukseen. Hovioikeudelle ei siten jää muuta vaihtoehtoa kuin hylätä syyte. Asia on ratkaistava epäselvässä tapauksessa syytetyn eduksi ( in dubio pro reo ).

Kuva: Pekka Lehto / Ulvilan murhamysteeri

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s