comment 0

Todistelusäännöt, missä olette?

Oikeusvaltion perusidean mukaisesti tuomioistuimen ratkaisujen on perustuttava lakiin ja ne on perusteltava. Kun tuomioistuinten on ratkaisutoiminnassaan noudatettava lakia, kansalaiset voivat kohtuullisella varmuudella luottaa, että heidän oikeutensa ja velvollisuutensa myös toteutuvat sellaisina, kuin ne on lakiin kirjoitettu. Laissa on kuitenkin mielivallan mentävä porsaanreikä, josta käytetään nimitystä vapaa todistusharkinta.

Vapaa todistusteoria

Suomessa on todistuslainsäädännössä omaksuttu niin sanottu vapaa todistusteoria, joka koostuu vapaasta todistelusta ja vapaasta todistusharkinnasta.

Vapaan todistusteorian perusidea käy ilmi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentista, jonka mukaan:

Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena.

Vapaan todistusteorian mukaan tuomari voi siis vapaasti harkita, minkä merkityksen hän erilaisille esiin tulleille asioille (siis todistelussa tai muuten) antaa ja millaisia johtopäätöksiä hän niistä tekee.

Ennen vuoden 1948 todistuslainsäädännön uudistusta noudatettiin pääosin legaalista todistusteoriaa, jossa laki säänteli sitovin määräyksin eri todistuskeinot eikä tuomioistuin saanut vapaasti harkita todistusaineistoa.

Esimerkiksi vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n mukaan kaksi todistajaa oli täysi näyttö ja yksi todistaja puoli näyttöä. Olennaista on, että legaalisessa todistusharkinnassa todistajan uskottavuudella ei ollut merkitystä, vaan jokaisen todistajan kertomus oli yhtä arvokas.

Vuoden 1734 lain sääntelyn karkeuden aiheuttamat ongelmat olivat ilmeiset. Mikä tahansa väite tuli näytettyä toteen kahden todistajan avulla, siitä riippumatta oliko väite tai sen tueksi esitetty todistelu lainkaan uskottavaa. Tähän nähden vapaaseen todistusharkintaan siirtyminen merkitsi selvää parannusta, kun selvästi epäuskottavien todistajien kertomukset saatettiin ohittaa – vai merkitsikö?

Vapaan todistusteorian ongelma

Vapaa todistusteoria tuntuu olevan meillä arvossaan. Se on ehkä jossakin määrin yllättävääkin. Kukaan kun ei taida haikailla “vapaan oikeusteorian” perään. Vai miltä tuntuisi lukea säännös, jossa lukisi

Oikeuden tulee, harkittuaan asiaa huolellisesti, päättää mikä on laki kussakin asiassa.

Kirjoitetun ja kaikille yhteisen lain ideanahan on, että tuomioistuinten toiminnasta tulee ennakoitavaa ja ihmiset kykenevät suunnittelemaan toimintaansa etukäteen tietäen, että toimimalla määrätyllä tavalla syntyy sitova sopimus tai avioliitto, tai uusi oikeushenkilö, jne.

Ottaen huomioon, että useimmissa tapauksissa riitaa on nimenomaan tosiasioista, ei oikeuden sisällöstä, herää kysymys, eikö tämä huomattavan tärkeä osa oikeudellista ratkaisutoimintaa pitäisi säännellä huomattavasti nykyistä yksityiskohtaisemmin?

Vapaan todistusteorian suomaan vapauteen liittyy nimittäin suuri vastuu. Väärien ratkaisujen vaara ei suinkaan poistu vapaan harkinnan myötä, vaan ainostaan siirtyy lainsäätäjältä tuomarille. Mikäänhän ei takaa, että tuomarin epäluotettavana pitämä todistaja todella olisi epäluotettava. Vastaavasti tuomarin luotettavana pitämä todistaja saattaakin todellisuudessa valehdella.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että useimmat ihmiset ovat huonoja tunnistamaan valehtelijoita. Ihmiset, jotka pyrkivät tunnistamaan valehtelijat tietystä joukosta ihmisiä, pääsevät vain hieman parempaan lopputulokseen kuin sattumanvaraisesti valitsemalla – tämä koskee myös poliiseja ja lakimiehiä.

Amerikkalaisissa oikeussarjoissa on usein tilanteita, joissa rikoksentekijä on vaarassa vapautua syytteistä, kun tuomari ei salli laittomasti hankitun avaintodisteen esittämistä oikeudessa. Käytännön taustalla olivat lukuisat tapaukset, joissa poliisit “löysivät” laittomien kotietsintöjen yhteydessä epäillyn luota sinne itse viemiään todisteita. Säätämällä kotietsinnässä noudatettavasta menettelystä pyrittiin varmistautumaan hankitun todistusaineiston luotettavuudesta. Toisin kuin televisionkatsojat, juttua istuva tuomari ja valamiehistö eivät voi tietää, onko todiste luotettava vai ei. Ottaen huomioon, kuinka vaikeaa valehtelijan tunnistaminen on, olisi syytetyn oikeuksien kannalta kohtuutonta, että valamiehet saisivat vapaasti harkita millaisen merkityksen he todisteelle antavat.

Jos me emme luota siihen, että tuomarit osaavat löytää “oikeuden” jokaiseen tapaukseen erikseen, miksi tuomareille on annettu yksinoikeus “totuuden” määrittämiseen. Lyhyt perehtyminen tieteenfilosofiaan paljastaa, että “totuus” on vähintään yhtä hankala ilmiö kuin “oikeus”.

Legaalisen todistusteorian kunnianpalautus

Legaalisessa todistusteoriassa ideana oli säätää siitä, mikä todistusaineisto riittää täyttämään näyttökynnyksen. Tuomarilla ei ollut oikeutta harkita itse näytön luotettavuutta, mutta sen sijaan järjestelmä pyrki nimittäin takaamaan esimerkiksi todistajankertomusten luotettavuuden rajoittamalla sitä, ketä oli mahdollista kuulla todistajana. Esimerkiksi perheenjäsenet eivät saaneet todistaa isäntää koskevassa asiassa.

Legaalisen todistusteorian ideana olisi siis “korvata” tuomarin harkinta pyrkimällä etukäteen poistamaan epälutettavat todisteet todistusaineistosta. Ottaen huomioon, kuinka hankalaa todistajan uskottavuuden arviointi on, ei ole ollenkaan varmaa, että legaalisen todistusteorian tuottamat lopputulokset olivat sen useammin totuudenvastaisia kuin vapaata todistusteoriaa noudattavassa järjestelmässäkään.

Vaikka vuoden 1734 lain todistussäännöt olivat varsin karkeita, mikään ei estä laatimasta uutta, nykytietämykseen perustuvaa yksityiskohtaista todistusoikeussäädöstä.

Laissa voitaisiin ensinnäkin säätää sallituista todistuskeinoista. Ilmeinen rajoitus koskisi laittomasti hankittua todistusaineistoa, jonka esittämistä ei mielestäni tulisi sallia silläkään uhalla, että se voi joissakin tilanteissa johtaa syyllisen vapauttamiseen. Syytetyn oikeudethan ovat olemassa ennen kaikkea syyttömien suojelemiseksi.

Todistuskiellot johtavat väistämättä ankariin joko-tai-ratkaisuihin, joten niiden määrä olisi syytä pitää vähäisenä. Kohtuullisempaan lopputulokseen päästäisiin monessa suhteessa säätämällä erilaisten todisteiden näyttöarvosta. Tämä sääntely voitaisiin rakentaa tieteellisen tiedon varaan. Kirjaamalla hyvän tieteellisen päättelyn periaatteet lakiin, voitaisiin varmistua siitä, että korkealaatuinen näyttöharkinta ei olisi vain tuomarin oman perehtyneisyyden varassa, vaan periaatteiden noudattaminen muodostaisi keskeisen osan tuomarin virkavelvollisuuksia.

Todistuslainsäädännössä voitaisiin esimerkiksi säätää, millä edellytyksillä rikoksentekijän silminnäkijän havaintoon perustuva tunnistus kelpaa ylipäätään näytöksi rikoksentekijän henkilöllisyydestä ja missä tilanteissa se on yksistään riittävä näyttö. Kuulopuheiden osalta voitaisiinkin taas säätää esimerkiksi, että ne kelpaavat ainoastaan todisteeksi välittömiä havaintoja tehneen todistajan luotettavuudesta. Aihetodisteiden osalta sääntö voisi olla, ettei tuomio voi perustua vain aihetodisteisiin.

Ja jos joku on sitä mieltä, että hyvän todistusharkinnan periaatteiden noudattaminen on itsestäänselvyys, eikä niitä siksi tarvi kirjata lakiin, tilanne on juuri päin vastoin. Ne tulisi kirjata lakiin juuri sen vuoksi, että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun tuomioistuimessa päätetään henkilön oikeuksista tai velvollisuuksista tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä, henkilön tulisi voida luottaa siihen, että tuomioistuin noudattaa näyttöä harkitessaan koeteltuja, tutkittuun tietoon pohjautuvia ja ennen kaikkea yhdessä sovittuja periaatteita.

Näyttöharkinta perustuu nimittäin vapaassakin todistusteoriassa tiettyihin periaatteisiin. Ainoa ero legaaliseen todistusteoriaan nähden on siinä, että jokainen ratkaisija määrittää itse näyttöharkintaa ohjaavat periaatteensa ja sen, kertooko hän niistä tuomiossa.

Voiko näin olla oikeusvaltiossa?

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s