comments 2

Syytteestä sopiminen

Oikeusministeriö julkaisi 15.1.2010 arviomuistion “Resursseja säästävä menettely, jossa rikoksen varhainen tunnustaminen voisi läpinäkyvässä menettelyssä johtaa rikoksesta muutoin seuraavaa rangaistusta lievempään rangaistukseen”. Ajatus tunnustuksen palkitsemisesta on otettu ristiriitaisesti vastaan ja etenkin maamme ylimmät laillisuusvalvojat ovat suhtautuneet ehdotukseen huomattavan kriittisesti.

Mutta onko “tunnustamis-alea” todella syytä karsastaa? Ei välttämättä, mutta tähän lopputulokseen pääsemiseksi meidän on ensin tarkistettava tapaamme ajatella rikosprosessista.

Rikosprosessi-ideologia

Ylen uutisten mukaan oikeuskansleri Jonkan mielestä ehdotus voisi tehdä syyllisyydestä sopimuksenvaraisen asian, mikä puolestaan voisi johtaa keinotteluun:

Taitava talousrikollinen osaa laskelmoida. Hän kuulostelisi ensin, mitä poliisi ja syyttäjä tietävät ja tunnustaisi sitten vähimmän pakollisen – ja saisi normaalia lievemmän tuomion.

Oikeusasiamies Jääskeläisen pääasiallinen huoli on, että “sopimismahdollisuuksien lisääminen rikosprosessissa aiheuttaisi ongelmia tulisi epäiltyjen yhdenvertaisuuden sekä rangaistusten ennustettavuuden ja suhteellisuuden kannalta.”

Huolet ovat toki aiheellisia itsessään. Mutta kysymys kuuluukin: muuttaisiko syytteestä sopiminen rikos prosessia nykyistä huonommaksi laillisuusvalvojien esittämällä tavalla.

Lausunnot viittaavat siihen, että he pitävät rikosprosessia ehdottoman objektiivisena ja varmana menettelynä. Tällaiseen menettelyyn syytteestä sopiminen istuisikin huonosti.

Todellisuudessa syytteestä sopiminen ei kuitenkaan toisi rikosprosessiin mitään sellaista, mitä siellä ei jo olisi.

Rikosprosessi ei nimittäin ole ehdottoman objektiivista tai varmaa. Kyse on inhimillisestä toiminnasta, johon väistämättä liittyy tietty subjektiivinen ja sattumanvarainen ulottuvuus. Se ei ole mikään salaisuus. Sellainen tapaus, jossa syyte vuoroin hylätään ja hyväksytään eri oikeusasteissa, ei ole mikään suuri harvinaisuus. Samoin on tapauksia, joissa osa tuomarikollegiosta hyväksyy syytteen, mutta osa olisi hylännyt sen.

Tästä epävarmuuden elementistä, olkoon se kuinka pieni tai suuri tahansa, seuraa, että rikosprosessissa keinotellaan kaiken aikaa ja ihmiset joutuvat jatkuvasti sattumanvaraisesta syystä eriarvoiseen asemaan. Syylliset kiistävät tekonsa, koska tietävät, että syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Syyllisistä jotkut tuomitaan, jotkut vapautuvat näytön puuttuessa ja joitakin ei osata edes epäillä.

Totuus kauppatavarana

Jos syytteestä sopiminen sallittaisiin, totuudesta ei oikeastaan tulisi kauppatavaraa yhtään sen enempää kuin nykysessä rikosprosessissakaan. Vain kaupantekotapa muuttuisi.

Vanha sarkastinen sanonta kertoo vankiloiden olevan täynnä syyttömiä. Tuskin sentään täynnä, mutta valitettava tosiasia on, että syyttömiäkin tuomitaan – toisinaanhan näitä tuomioita jopa puretaan. Ehkä olisikin syytä muistaa, että langettava tuomio ei tee syyttömästä syyllistä sen enempää kuin vapauttava tuomio tekee syyllisestä syyttömän.

Syyllinen–syytön ajattelu olisi oikeastaan parempi unohtaa rikosprossista puhuttaessa, sillä se johtaa tavallaan harhaan. Eihän tuomioistuinmenettelyssä pystytä koskaan todellisuudessa määrittämään kenenkään syyllisyyttä, vaan kyse on pikemminkin siitä, voidaanko rangaistusvaatimus hyväksyä esitetyn näytön perusteella. Pyrkimyksenä on toki totuuden selvittäminen, ja usein varmasti aika lähelle päästäänkin. Siltikin syyksilukemisessa on lopulta kyse riskiarviosta.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että syyllisyydestä ei saa jäädä järkevää epäilystä. Useimmissa tapauksissa se on sama asia kuin objektiivinen syyllisyys, mutta ei aina. Ja mikä tärkeämpää, emme koskaan voi varmuudella sanoa kuka on oikeasti syyllinen ja kuka oikeasti syytön.

Syyllisiä vapautetaan, koska heidän syyllisyydestä jää järkevä epäilys. Vielä epämiellyttävämpi tosiasia on, että toisinaan myös syyttömiä tuomitaan, koska heidän syyllisyydestään ei ole järkevää epäilystä. Vaikka kukaan järkevä ihminen ei kokemuksensa perusteella epäillisi jonkin ihmisen syyllisyyttä, ei se silti tarkoita, etteikö hän voisi olla syytön.

Epätodennäköisiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa. Ihmiset voittavat lotossa, saavat harvinaisia tauteja, kuolevat lento-onnettomuuksissa ja joutuvat toisinaan tilanteisiin, joissa järkevät ihmiset epäilevät heitä rikoksesta hyvin perustein – mutta syyttä.

Oletetaan esimerkiksi, että keskimääräinen varmuus tuomittujen syyllisyydestä on varsin korkea, vaikka 99 %. Kun vuonna 2008 annettiin yhteensä 59 790 syyksilukevaa ratkaisua, syyttömiä tuomittuja olisi ollut lähes 600! Tulos voi tuntua yllättävältä, mutta sitähän tuo 99 % varmuus tarkoittaa – joka sadas tuomittu on syytön.

Tähän nähden on suorastaan yllättävää, ettei rikosoikeusjärjestelmään sisälly mitään ennakoivaa riskienhallintaa mahdollistavia elementtejä.

Riskienhallinnasta

Syytteestä sopiminen pienentäisi järjestelmän epätäydelliseen toimintaan liittyviä riskejä. Sopimalla syytteestä syytetyn kanssa syyttäjä voi varmistaa, että hänen syyllisenä pitämänsä henkilö saa jonkinlaisen, edes lievemmän rangaistuksen, sen sijaan, että hän mahdollisesti vapautuisi kokonaan. Vastaavasti rikoksesta syytetty henkilö voi syytteestä sopimalla varmistaa, ettei häntä tuomita ankarimman mukaan.

Kun samalla tuomioistuinten työtaakka pienenee, ja oikeuskäsittelyyn menevien juttujen ratkaisemiseen voidaan kohdistaa enemmän resursseja, kaikki näyttäisivät hyötyvän – sehän on neuvotellun oikeudenmukaisuuden klassinen perusidea siviiliprosessin puolella.

Mikä sitten määrää sen, millaisesta syytteestä osapuolet sopivat? Näytön laatu määrää sen, kuinka todennäköinen langettava tuomio on ja sitä myöden mikä on tuomittavan rangaistuksen odotusarvo. Jos syyttäjällä on erittäin vahva näyttö, syytteessä ei liene paljon sopimista. Syytetty voi tunnustamalla korkeintaan saada lievän alennuksen rangaistukseensa hyvitykseksi siitä, että hän säästää oikeuslaitoksen resursseja. Jos syyttäjän näyttö on heikko, syytteessä voi olla merkittäväkin neuvotteluvara.

Syytetyn neuvotteluasema määrittyy siis häntä vastaan olevan näytön vahvuuden perusteella. Mitä heikompi näyttö, sitä enemmän neuvotteluvaraa. Tässä ei tuntuisi olevan sinänsä mitään väärää. Kun näytön vahvuus korreloi oletettavasti syyllisyyden todennäköisyyden kanssa, eikö ole aivan oikein, että epätodennäköisemmin syylliset saavat lievempiä rangaistuksia kuin todennäköisemmin syylliset?

Ongelma on tietysti siinä, että syyllisyys on joko-tai kysymys. Henkilö joko on syyllinen tai ei ole syyllinen. Onko oikein, että syyllinen, jota vastaan sattuu olemaan huono näyttö, saa vain lievän rangaistuksen. On tai ei ole, sillä ei ole oikeastaan merkitystä, jos vain arvioimme syytteestä sopimista suhteessä täysimittaiseen oikeudenkäyntiin. Voisihan olla niin, että tuo syyllinen vapautuisi oikeudenkäynnissä kokonaan. Tähän nähden oikeudenmukaisempi lopputulos on, että syyllinen saa edes jonkinlaisen rangaistuksen.

Entä onko oikein, että syyttömät sopivat lievemmästä syytteestä ankaramman rangaistuksen välttääkseen. Nähdäkseni sekin on parempi lopputulos kuin se, että sama syytön tuomittaisiin oikeudenkäynnissä. Toki syytön voisi ottaa riskin ja toivoa, että hänet vapautetaan oikeudenkäynnissä, mutta eikö valinnanmahdollisuuden pitäisi kuulua sille, jonka elämästä on kyse.

Lopuksi

Syytteestä sopiminen on epäilemättä ideologisesti vaikea kysymys, ja asiaa tulisi pohtia huolella myös muiden kuin nyt käsitellyn kysymyksen kannalta. Sen käyttöönottoon liittyy lisäksi lukuisia järjestelmän toimintaan liittyviä käytännöllisiä ongelmia, jotka tulee ratkaista, jotta kokonaisus säilyy toimivana. Näitä kysymyksiä ei tule unohtaa.

Ajatuksesta ei kuitenkaan pitäisi kuitenkaan luopua sen takia, että rikoksesta epäillyn objektiivinen syyllisyys jää selvittämättä. Näin tapahtuu joka tapauksessa kaikissa rikosoikeusjärjestelmissä, myös omassamme.

2 Comments

  1. JR

    Terve,

    Mukavan vaihtoehtoista ja hyvin perusteltua pohdintaa. Olen edottoman samaa mieltä rikosprosessin luonteesta.

    Eikös tuohon yhdenvertaisuuskritiikkiin kuitenkin liity myös sellainen ulottuvuus, että syytteestä sopiminen ei samalla tavalla sovellu vähäpätöisempiin rikoksiin, joissa useinkaan ei ole näyttöongelmia. Rattijuopumukset, anastukset ja huumausaineiden käyttörikokset ynnä muut eivät useinkaan vaadi syyttäjältä ponnisteluja näyttökynnyksen ylittämiseksi. Syyllisyys ilmenee rikoksesta itsestään eikä syyttäjällä ole tarvetta sopia, eikä tällöin syytetylläkään ole mahdollisuutta sopia. Teon kompleksisuus ja suunnitelmallisuus eivät saa olla positiivinen tekijä uhkaavan seuraamuksen kannalta.

    Ymmärrän hyvin resurssien rajallisuuden, mutta yhdenvertaisuutta on tarkasteltava myös ’sosiaaliluokittain’. Talousrikolliset v. pikkutekijät -asetelma johtaa joka kerta ensin mainittujen voittoon (vrt. kaavaillut uudistukset liittyen muutoksenhakuun) resurssien vähentämistavoitteiden vuoksi.

    Toisaalta, tämän jälkeen olisi varmaankin nähtävissä jonkinlaista (pientä) muutosta seuraamustilastoissa eri rikosten välillä. Johon jo itsessään tulisi löytää muita perusteluita kuin tarve vähentää kustannuksia.

    Ja lopuksi yleinen viittaus rikoslain 6 luku 4 §:än, johon ei mielestäni voida sisällyttää nykyistä enempää poikkeuksia.

    Tykkää

  2. On totta, että monimutkaisista rikoksista epäillyillä olisi parempi neuvotteluasema suoraviivaisemmista teoista epäiltyihin nähden. Se ei mielestäni muodosta kuitenkaan yhdenvertaisuusongelmaa nykymenettelyyn verrattuna.

    Syytteestä sopimisen ideanahan on, että sovittu rangaistus vastaa mahdollisimman tarkasti rangaistuksen odotusarvoa. Tällöin kaikki-tai-ei-mitään muuttuu jotain-mutta-ei-kaikkea lopputulokseksi. Sopiessaan syytteestä syyttäjä voi varmistaa, että ”viekas talousrikollinen” saa edes jonkilaisen rangaistuksen sen sijaan, että hän mahdollisesti vapautuisi kokonaan.

    Se, että talousrikollisella on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet vapautua syytteestä kuin esimerkiksi väkivaltarikokseen syyllistyneellä, on nykyiseen järjestelmään kuuluva ominaisuus. Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen, eli resurssien säästämiseen.

    Mitä tulee resurssien säästämiseen, voidaan tietysti kysyä, onko oikein, että sisäpiiritiedon väärinkäytöstä syytetty saa hyväkseen paremman neuvotteluaseman kuin pahoinpitelystä syytetty. Kummastakin teosta on sama rangaistusasteikko, sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Silti edellistä tekoa koskeva rikosprosessi on huomattavasti jälkimmäistä raskaampi ja kalliimpi.

    Tämä ei mielestäni ole varsinaisesti yhdenvertaisuuskysymys. Ihmiset tekevät jatkuvasti elämässään valintoja, joilla on erilaisia seurauksia. Niin kauan kuin ihmiset voivat vapaasti valita eri vaihtoehtojen väliltä, mitään vakavasti otettavaa yhdenvertaisuusongelmaa ei ole.

    Kysymys resurssien säästämisen merkityksestä syytteestä sovittaessa on mielestäni selkeästi poliittinen kysymys. Meidän on kysyttävä, kuinka pitkälle meneviä myönnytyksiä olemme valmiit tekemään rikoksentekijöiden rangaistusvastuun suhteen resurssien säästämiseksi.

    Tätä tasapainoa haetaan joka vuosi valtion talousarviota laadittaessa, kun poliisi ja syyttäjälaitos kilpailevat valtion rajallisista resursseista.

    Tykkää

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s