comment 0

Välimiesmenettelyn teoreettisesta tutkimuksesta

Välimiesmenettelystä puhutaan. Lakimies-lehden numerossa 6/2008 oli asianajaja Mika Savolan kirjoittama, varsin kriittinen kirja-arvostelu Risto Koulun viime vuonna ilmestyneestä teoksesta Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli (Edita 2007). Seuraavassa numerossa oli Koulun niin ikään varsin kriittinen vastine.

Koska suomalaisessa oikeuskulttuurissa keskustelut teosten sisällöstä käydään yleensä muissa konteksteissa kuin aikakauskirjojen sivuilla, Savolan kirja-arvostelu ja Koulun vastine merkitsevät ilahduttavaa poikkeusta tästä tavasta. Samalla keskustelu tarjoaa herkullisen tarttumapinnan myös muille aiheesta kiinnostuneille.

Vastineessaan Koulu tunnistaa mielestäni varsin osuvasti välimiesoikeudenkäyttöä koskevan tutkimuksen kipupisteen. Välimieskäytäntöihin osallistuvien ja niitä tutkivien tahojen näkökulmat asiaan ovat poikkeuksellisen kaukana toisistaan, sillä välimieslainkäyttö on varsin sulkeutunutta. Välimiesistunnot eivät ole julkisia kuten eivät ole välitystuomiotkaan. Näin tutkijoiden näkökulma aiheeseen on väistämättä suppea eivätkä tutkittavana olevaan käytäntöön eli välimiesmenettelyyn osallistuvat välttämättä tunnista tutkijoiden löytämiä ja käsittelemiä ongelmia.

Tämä ongelma on todellinen. Se ei kuitenkaan poista välimiesmenettelyä koskevan tutkimustiedon tarvetta. Mutta niin kauan kuin tutkijoiden havaintoaineiston on rajoitettua, tutkimus on väistämättä luonteeltaan “puhtaan” teoreettista. Onko tällaisella tutkimuksella sitten relevanssia?

Teoreettisella tutkimuksella on oikeustieteessä kovin negatiivinen kaiku, sillä teoreettinen tutkimus ymmärretään oikeuden käytännön toimijoiden näkökulmasta epärelevantiksi. ((Ks. Samuli Seppänen, “Käytännöllisesti käytännöllisestä tutkimuksesta – esimerkkejä kehitysoikeudesta”, Lakimies 2008, s. 894–914.)) Tämä käsitys on kuitenkin turhan negatiivinen.

Teoreettisen tutkimuksen merkitystä ja mahdollisuuksia ei ole syytä vähätellä. Vaikka esimerkiksi teoreettisen fysiikan tutkimuksella ei ole suurta välitöntä relevanssia yksittäisen insinöörin työn kannalta, aikanaan tällainen perustutkimus tulee muuttamaan sitä paljon syvällisemmin kuin käytännön tarpeita välittömämmin palveleva soveltava tutkimus. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa Einsteinin erityinen suhteellisuusteoria, joka oli aikanaan ymmärtääkseni varsin teoreettinen tutkimus, mutta joka on tätä nykyä yksi tarkimmin todennetuista fysiikan teorioista. Siihen liittyvät ilmiöt ovat jokapäiväisiä esimerkiksi hiukkas- ja astrofysiikassa.

Oikeuden kaltaisen normatiivisen ilmiön teoria ja käytäntö voidaan nähdä saman asian eri puolina. Kuten Immanuel Kant toteaa:

An aggregation of rules, even of practical rules, is called a theory, as long as these rules are thought of as principles possessing a certain generality and, consequently, as being abstracted from a multitude of conditions that nonetheless necessarily influence their application. Conversely, not every undertaking [Hantierung] is a practice [Praxis]; rather, only such ends as are thought of as being brought about in consequence of certain generally conceived [vorgestellten] principles of procedure [Verfahrens] are designated practices. ((Immanuel Kant, Perpetual Peace and Other Essays, Ted Humphrey ed. (Indianapolis: Hackett, 1983), 61–92, 61.))

Syy, miksi itse normatiivisia käytäntöjä koskeva tieto on kuitenkin tarpeen myös teoreettiselle tutkijalle, johtuu ihmisluonnosta. Teorian alaan kuuluvien käytännöllisten tilanteiden tunnistaminen vaatii arvostelukykyä. Jos teoreetikoilla ei ole tietoa käytänteistä, teoria on vaarassa jäädä tyhjäksi, epäkäytännölliseksi.

For to the concept of the understanding that contains the rule must be added an act of judgment by means of which the practitioner decides whether or not something is an instance of the rule. And since further rules cannot always be added to guide judgment in its subsumptions (for that could go on infinitely), there can be theoreticians who, lacking judgment, can never be practical in their lives. ((Kant, 61.))

Tästä huolimatta oikeustieteen tutkijat voivat mielestäni hyvällä omalla tunnolla antautua välimiesmenettelyn teoreettiseen tutkimukseen. Normeja koskeva teoreettinen tutkimus on arvokasta itsessään, siitä riippumatta millaista havaintoaineistoa näiden normien soveltamisesta on saatavilla. Tällöin mielenkiinnon kohteena ei tietenkään ole, miten asiat ovat, vaan se, miten niiden pitäisi olla. Mutta tämä kysymyshän kuuluu on oikeustieteellisen tutkimuksen ytimeen. Koska arvostelukykyiset käytännön toimijat osaavat kyllä erottaa, milloin teoria soveltuu tilanteeseen, teoreettisen tutkijan haasteena on lähinnä relevanttien ongelmien tunnistaminen ja niihin vastaaminen. Tässä häntä auttaa se, että käytännöllisesti relevanttien kysymysten tulisi olla relevantteja myös teoreettisesti ja kääntäen. Kyse ei ole lopulta siitä, onko tutkimus teoreettista vai käytännöllistä, vaan siitä, onko se hyödyllistä. ((Ks. Seppänen, 907.))

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s